Syrjäytymisestä selviytymiseen - nyrkkeilysalilta takaisin elämään
Kun useiden kuukausien alfa pvp:n käytön jälkeen jouduin sairaalan jouluksi, tuli kirje että menetän asuntoni. Minun oli aika ottaa taas jälkihuoltosossuun yhteyttä. He tarjosivat minulle asuntoa jälkihuollon tuetusta asumisesta. En kuitenkaan ollut vielä valmis lopettamaan huumeiden käyttöä vaikka niin lupasinkin.
Puoli vuotta myöhemmin tapahtui jotain, joka muutti kaiken. Jouduin vakavan rikoksen uhriksi yhden nyrkkeilypaikan takaoven portailla. Tämän seurauksena nyrkkeilypaikan vetäjä sanoi että saan koska vaan tulla ilmaiseksi sinne nyrkkeilemään.
Aloin käymään siellä koska minulla ei ollut mitään muutakaan. Kävin treeneissä rikkinäisenä ja selvästi päihtyneenä. Valmentaja halusi kuitenkin antaa minulle mahdollisuuden parempaan elämään. Otin nyrkkeilystä uuden identiteetin. Ajattelin että olen urheilija ja ihan kun en olisi itsekkään enää muistanut tilannettani.
Tuntui uskomattomalta kokea kuuluvansa johonkin. Koin että valmentajasta tuli elämääni turvallinen aikuinen. Se muistutti minua nuorisokodin ajoista.
Jonkun ajan kuluttua pääsin päihdekuntoutukseen ja olin valmis ottamaan apua vastaan. Tämä oli se kerta kun vihdoin pääsin puhtaaksi ja kiinni elämään. Kun lähdin kuntoutuksesta urheilu jäi vahvaksi osaksi elämääni.
Nykyään olen elämäni onnellisemmassa tilanteessa. Nyrkkeily on taas osana elämääni, ja haluan tulevaisuudessa tehdä töitä nuorten parissa, jotta mahdollisimman moni nuori saisi elämäänsä turvallisen aikuisen kehen tukeutua.
Vanhemmille haluan siis sanoa, että harrastusten merkitys on lapsen elämässä ensiarvoisen tärkeää. Nuoren identiteetin syntymisen kannalta on tärkeää että on joku oma porukka ja oma juttu missä voi kehittyä ja kokea onnistumisia. Mielestäni on vanhempien vastuulla etsiä lapselle yhdessä joku oma harrastus mistä tykkää.
Kunnat järjestävät paljon ilmaista harrastustoimintaa joihin varattomuus ei ole este. Moniin paikkoihin pääsee myös ensiksi kokeilemaan ilmaiseksi. Ei pidä heti luovuttaa jos se lapsen oma laji ei löydy heti.
Nuorille haluan sanoa, että menkää rohkeasti kokeilemaan uusia juttuja ja etsikää se oma juttu. Ei pidä lannistua kun ei heti osaa kaikkea, sen takia niillä kursseilla käydään että oppii.
Halu kehittää itseään on niin suurta eteenpäin vievää voimaa, josta saa niin hyvät kiksit että se voittaa ihan minkä vaan aineen vetämisen!
Harrastuksissa oppii turvallisessa ympäristössä kohtaamaan omat pelot ja epävarmuudet, sekä kasvamaan niistä pois.
Uskaltakaa etsiä se oma harrastus ja uskaltakaa olla siitä intohimoinen!
Jos joku olisi uskonut – ja onneksi uskoi
Viidennellä luokalla alkoi elämääni varjostaa masennus. Mustat pilvet valtasivat mieleni ja koin olevani erillinen muista ihmisistä.
Minusta oli aina siistiä, kun kavereillani oli harrastuksia. Jotkut pelasivat futista, toiset oli voimistelijoita, jotkut tanssijoita. Minulla ei ollut mitään lukuunottamatta kesän lyhyttä teatterikerhoa. Meillä oli kotona omat haasteet, ja luulen että viihdyin siksi koulussa paremmin. Tuntui, kuin minun ja maailman välillä olisi ollut joku tumma verho.
Yläkoulun alussa käytin jo satunnaisesti päihteitä. Koin että kun vedin itseni niin sekaisin, etten muista mitään pääsin hetkeksi pois. Satutin myös itseäni turruttaakseni pahaa oloa. Mieleni sisällä oli niin synkkää ja kun vedin aineita pääni hiljeni. Kotona asiat alkoivat mennä huonompaan suuntaan.
Yläkoulun alussa kaverini kanssa kinuttiin vanhemmiltamme että voitaisiin aloittaa cheerleading. Harrastusporukassa jouduin peitellä tupakan polttoa ja päihteiden käyttöä, koska siellä ei sellaista sallittu. Jossain vaiheessa jäin kiinni huumeista ja isäni sanoi, että en saa enää harrastuksia jatkaa koska siellä on minulle huonoa seuraa. Totuus oli ihan muu.
Tämän ja monen muun mutkan jälkeen aloin voimaan entistäkin huonommin. Vanhempien ero tuntui siunaukselta ettei tarvitsisi enää kuunella riitelyä. Ongelmat jatkuivat silti vaikka muutimme äidin kanssa kahdestaan. Olin jo päättänyt että haluan vetää niin paljon kamaa että kuolen siihen. Tavallisilla kouluviikoillakin saattoi tulla päihteiden takia sairaalareissuja. Ei mennyt kauaakaan kun minut huostaanotettiin. Äiti oli voimaton minun kanssani.
Onnellisimmat lapsuusmuistoni ovat nuorisokodista. Siellä harrastettiin liikuntaa yhdessä, käytiin pelaamassa sisäpelejä, laskettelemassa talvisin ja kesällä pelaamassa rantapalloa. Käytiin lätkä- ja korispeleissä. Silloin kun minulla oli yhteydenpito- ja liikkumarajoitukset päällä aloin pitkästä aikaa maalaamaan. Maalasin hullun lailla tauluja kuukausia putkeen. Kehityin siinä hurjaa vauhtia.
Lopulta kun pääsin laitoksesta pois, lähti elämäni luisumaan käsistä. Muutin yksin Järvenpäähän 17 vuotiaana, enkä tuntenut sieltä ketään muuta kun vanhoja päihdetuttuja. Rupesin käyttämään suonensisäisiä huumeita ja siitä tuli uusi intohimoni. En kokenut yksinäisyyttä huumepöllyissä.
Minulla oli koulupaikka. Vedin kamaa jotta olisin toimintakunnossa siellä. Kun siirryin uusiin aineisiin en kyennyt enää käymään koulussa. Kun aloin myymään huumeita rahoittaakseni oman käytön, oli se loppu kaikelle ”normaalille” mitä nuoren elämään kuuluisi kuulua.
Useiden vuosien päästä olin jo niin huonossa kunnossa ja paljon ikävää oli tapahtunut. Muistan kun itkin yksin kotona sitä, miten minulla ei ole ketään eikä minusta ole mihinkään. Piirtämisestä sain voimaa ja muistin toivonvälähdyksiä nuorisokodista. Siellä jotkut työntekijät saivat minulle sellaisen olon että minulla on merkitystä, olen taitava ja älykäs.
7.1.2026
Helsinki
Teksti:
Emmi Heikkinen