Syrjäytymisestä selviytymiseen - nyrkkeilysalilta takaisin elämään
Useiden vuosien päästä olin jo todella huonossa kunnossa, ja paljon ikävää oli ehtinyt tapahtua. Muistan, kuinka itkin yksin kotona sitä, ettei minulla ole ketään eikä minusta ole mihinkään. Piirtämisestä sain kuitenkin voimaa ja muistin toivonpilkahduksia nuorisokodista. Siellä jotkut työntekijät saivat minut tuntemaan, että olen merkityksellinen, taitava ja älykäs.
Kun jouduin usean kuukauden amfetamiinin käytön jälkeen jouluksi sairaalaan, sain kirjeen, jossa kerrottiin asuntoni menetyksestä. Minun oli aika ottaa jälleen yhteyttä jälkihuollon sosiaalityöntekijään. Minulle tarjottiin asuntoa jälkihuollon tuetusta asumisesta. En kuitenkaan ollut vielä valmis lopettamaan huumeiden käyttöä, vaikka niin lupasin.
Puoli vuotta myöhemmin tapahtui jotain, mikä muutti kaiken. Jouduin vakavan rikoksen uhriksi erään nyrkkeilysalin takaoven portailla. Tämän seurauksena salin vetäjä sanoi, että saan tulla sinne milloin vain ilmaiseksi nyrkkeilemään. Aloin käydä siellä, koska minulla ei ollut muutakaan. Menin treeneihin rikkinäisenä ja selvästi päihtyneenä. Valmentaja halusi kuitenkin antaa minulle mahdollisuuden parempaan elämään, ja otin nyrkkeilystä itselleni uuden identiteetin. Ajattelin olevani urheilija, ja tuntui kuin olisin itsekin unohtanut hetkeksi tilanteeni.
Tuntui uskomattomalta kokea kuuluvansa johonkin. Sain tukea, joka muistutti minua nuorisokodin ajoista. Koin, että elämässäni oli vihdoin turvallinen ihminen, johon tukeutua. Jonkin ajan kuluttua pääsin päihdekuntoutukseen ja olin valmis ottamaan apua vastaan. Se oli se kerta, kun vihdoin pääsin kuiville ja kiinni elämään. Kun lähdin kuntoutuksesta, urheilu jäi vahvaksi osaksi arkeani.
Nykyään elän elämäni onnellisinta aikaa. Nyrkkeily on edelleen osa elämääni, ja minulla on maailman ihanin pieni tytär. Aion tehdä kaikkeni, jotta hän saa turvallisen lapsuuden ja nuoruuden.
Vanhemmille haluan sanoa, että harrastusten merkitys lapsen elämässä on ensiarvoisen tärkeä. Nuoren identiteetin syntymisen kannalta on keskeistä, että on oma porukka ja jokin oma juttu, jossa voi kehittyä ja kokea onnistumisia. Mielestäni on vanhempien vastuulla etsiä lapselle yhdessä harrastus, josta tämä pitää. Kunnat järjestävät paljon ilmaista harrastustoimintaa, johon varattomuus ei ole este, ja monissa paikoissa pääsee kokeilemaan lajeja ensin ilmaiseksi. Ei pidä luovuttaa heti, jos mieluisaa lajia ei löydy ensimmäisellä yrittämällä.
Nuorille taas haluan sanoa: menkää rohkeasti kokeilemaan uusia asioita ja etsikää se oma juttunne. Ei pidä lannistua, jos ei heti osaa kaikkea – juuri siksi kursseilla käydään, että siellä opitaan. Halu kehittää itseään on valtava eteenpäin vievä voima, josta saa niin hyvät fiilikset, että se voittaa minkä tahansa päihteen! Harrastuksissa oppii turvallisessa ympäristössä kohtaamaan pelkojaan ja epävarmuuksiaan sekä kasvamaan niistä ulos. Uskaltakaa etsiä oma harrastuksenne ja uskaltakaa olla intohimoisia!
Jos joku olisi uskonut – ja onneksi uskoi
Viidennellä luokalla masennus alkoi varjostaa elämääni. Mustat pilvet valtasivat mieleni, ja koin olevani erillinen muista ihmisistä. Minusta oli aina hienoa, kun kavereillani oli harrastuksia. Jotkut pelasivat jalkapalloa, toiset olivat voimistelijoita ja jotkut tanssijoita. Minulla ei ollut mitään, ja meillä oli kotona todella vaikeaa. Luulen, että viihdyin koulussakin paremmin kuin kotona. Kadehdin usein ystävieni perhe-elämää ollessani heillä kylässä. Tuntui kuin minun ja maailman välillä olisi ollut tumma verho.
Yläkoulun alussa käytin jo satunnaisesti päihteitä. Koin, että kun vedin itseni niin sekaisin, etten muistanut mitään, pääsin hetkeksi pois. Satutin myös itseäni turruttaakseni pahaa oloa. Mieleni sisällä oli niin synkkää, että päihteiden käyttö oli ainoa keino saada pääni hiljenemään. Kotona asiat alkoivat mennä entistä huonommin.
Yläkoulun alussa kinusimme kaverini kanssa vanhemmiltamme mahdollisuutta aloittaa cheerleading. Harrastusporukassa jouduin peittelemään tupakanpolttoa ja päihteiden käyttöä, koska sellaista ei siellä sallittu. Jossain vaiheessa jäin kiinni huumeista. Isäni sanoi, etten saa enää jatkaa harrastusta, koska siellä oli hänen mukaansa minulle huonoa seuraa. Totuus oli aivan toinen, mutta minua ei uskottu.
Tämän ja monen muun mutkan jälkeen aloin voida todella huonosti. Vanhempien ero tuntui siunaukselta, koska kotona oli niin hirveää. Ongelmat jatkuivat silti, vaikka muutimme äidin kanssa kahdestaan. Olin jo päättänyt, että haluan käyttää niin paljon huumeita, että kuolen. Tavallisilla kouluviikoillakin tuli päihteiden takia sairaalareissuja. Ei mennyt kauaakaan, kun minut huostaanotettiin, sillä äiti oli voimaton kanssani.
Onnellisimmat lapsuusmuistoni ovat nuorisokodista. Siellä harrastimme liikuntaa yhdessä: pelasimme sisäpelejä, kävimme talvisin laskettelemassa ja kesällä pelaamassa rantalentopalloa. Kävimme myös jääkiekko- ja koripallo-otteluissa. Silloin kun minulla oli yhteydenpito- ja liikkumisrajoitukset päällä, aloin pitkästä aikaa maalata. Maalasin tauluja kuin riivattu kuukausia putkeen ja kehityin siinä hurjaa vauhtia.
Lopulta kun pääsin laitoksesta, elämäni lähti luisumaan käsistä. Muutin yksin Järvenpäähän 17-vuotiaana enkä tuntenut sieltä muita kuin vanhoja päihdetuttuja. Aloin käyttää suonensisäisiä huumeita, ja siitä tuli uusi intohimoni. Huumepöllyssä en kokenut yksinäisyyttä. Minulla oli koulupaikka, ja käytin huumeita pysyäkseni siellä toimintakunnossa. Kun siirryin vahvempiin aineisiin, en kyennyt enää käymään koulussa. Kun aloin myydä huumeita rahoittaakseni oman käyttöni, se oli loppu kaikelle "normaalille", mitä nuoren elämään kuuluu.
7.1.2026
Helsinki
Teksti:
Emmi Heikkinen